Mökin nollapiste

Vanhempani rakennuttivat vuonna 1996 laajennuksen alkuperäisen, vuonna 1960 rakennetun 35-neliöisen mökin kylkeen. Näin rakennuksesta tuli T-muotoinen. Uuden puolen lattiaksi valittiin parketti, ja olohuoneeseen muurattiin valtava, punatiilinen ja varaava takka. Tuon rakennusprojektin jälkeen talolle ei kuitenkaan tehty enää mitään. Vanhan puolen keittiö, kamari ja eteinen olivat jääneet melko lailla alkuperäiseen kuntoonsa. Lattiat ja seinät oli eristetty sahanpurulla. Lankkulattioiden päälle oli liimattu muovimatot, seinät olivat paksua pahvia ja alkuperäiset ikkunat eristivät lämpöä huonosti.

Epäröin aluksi pitkään, ostaisinko mökin toisen puolikkaan siskoltani. Suhteeni vanhempiini oli ollut monimutkainen, ja mökkiin kätkeytyi paljon raskaita muistoja ja esineitä. Tuntui, kuin koko rakennus olisi ollut lastattu täyteen menneisyyden painoa. Ennen kaikkea mieltäni painoivat äidin kuolinpäivän tapahtumat.

Muistan tuon päivän aivan liian hyvin. Olin juuri lähtenyt ystäväni kanssa viettämään lomapäivää, kun puhelin soi. Soittaja oli vanhempieni naapuri. ”Äitisi ei ole moneen päivään käynyt hakemassa Hesaria postilaatikosta ja ovi on lukossa. Sinun olisi varmaan parasta tulla käymään. Jos he vaikka päästäisivät sinut sisään.” Niinpä käännyimme takaisin ja ajoimme kohti vanhempien mökkiä.

Kurkistin makuuhuoneen ikkunasta sisään ja näin äidin makaavan elottomana lattialla. Koputin, mutta hän ei reagoinut. Isää ei näkynyt missään. Ovet olivat lukossa, eikä minulla ollut avaimia. Soitin hätäkeskukseen. Pian paikalle saapui ambulanssi, ja hoitajat soittivat palokunnan avaamaan ulko-oven. Sitä odotellessa onnistuin tiirikoimaan oven auki pienellä rautaesineellä. ”Älä mene sinne”, toinen sairaanhoitajista sanoi. ”Anna meidän käydä siellä ensin.” Kesti ikuisuuden, ennen kuin he palasivat. ”Isäsi on elossa, mutta äitisi on valitettavasti poismennyt.” Isä vietiin ambulanssilla sairaalaan.

Pari päivää tuon kauhean tapahtuman jälkeen uskalsin mennä mökille uudestaan. Ajattelin, että jos en menisi pian, en pystyisi menemään sinne enää koskaan – aivan kuten kolarin jälkeen on pakko istahtaa takaisin rattiin pysyvän pelon estämiseksi. Näky oli pysäyttävä, samoin asunnossa leijuva haju. Vanhempani olivat sinnikkäästi kieltäytyneet kaikesta ulkopuolisesta avusta, myös minun tarjoamastani. 83-vuotias äitini oli yrittänyt viimeiseen asti huolehtia sekä kodista että sairaasta isästäni, mutta taakka oli ollut aivan liian suuri. Uuden puolen olohuoneessa ja makuuhuoneessa vallitsi kaaos, joka kertoi lohdutonta tarinaa voimien ehtymisestä. Pöytiä ja tuoleja oli kaatunut, lattioilla lojui astioita, vaatteita ja lakanoita, ja verhotangot oli revitty alas. 

Vanhempani olivat säästäväistä sukupolvea, ja vuosien varrella heille oli kertynyt valtavasti tavaraa. Joka nurkassa, hyllyillä, laatikostoissa, sänkyjen alla ja kaapeissa oli esineitä. Uuden puolen työhuoneessa tapetti kupruili nurkasta, ja sen takaa paljastui homeinen kipsilevy. Vettä oli valunut kattoa pitkin sisään; jossain täytyi olla reikä, tai ainakin sellainen oli joskus ollut. Vanhan puolen keittiö oli rasvainen ja pölyinen, ja tavaraa oli kaikkialla, mutta siellä ei onneksi tuoksunut home.

Käytin paikalla kiinteistönvälittäjää arvioimassa talon arvoa. Hänen mukaansa vanhan puolen muovimatot olivat riski – lattia ei päässyt hengittämään. Niiden alta voisi löytyä mitä tahansa.

Seisoessani siellä mietin: kannattaisiko minun oikeasti ostaa tämä paikka, jonka vanhan puolen kunnosta ei ollut mitään takeita?