Mökin olohuoneen muodonmuutos: Hyvästi 90-luvun pubitunnelma ja turhat tavarat

Nyt, kun eteinen oli maalattu ja laitettu kauniiksi, ulko-ovea avatessa tuntui siltä, kuin ensimmäisen lämpimän kevätpäivän tuuli olisi puhaltanut kuiskaten: pian saapuu kesä ja kukat puhkeavat loistoonsa. Muuttolinnut palaavat. Ympäristöstä tulee jälleen kaunis ja kukoistava.

Mietin, että mökki oli juuri tuossa vaiheessa. Eteinen oli kuin toivoa antava kevätpilkahdus, kun taas muualla vallitsi vielä loskainen, harmaa marraskuu ilman kuikkia tai lehtiä puissa. Ilman perhosia, lintuja ja kimalaisten huminaa.

”Etene näkyvyysjärjestyksessä.” Seuraavaksi oli siis olohuoneen vuoro. Talon suurin huone oli korkeiden seinien ja sisäkaton vuoksi suorastaan katedraalimainen, mutta samalla synkkä, pölyinen, likainen ja tupaten täynnä huonekaluja ja kirjahyllyjä. Vastakkaisilla seinillä seisoi kaksi valtavaa Lundia-hyllykompleksia kuin pilvenpiirtäjät. Niihin oli kerätty kirjoja, joista vanhimmat olivat peräisin äidin kouluvuosilta.

Tältä olohuone näytti aluksi.

Niitä selatessani palautin mieleeni tavoitteeni ja toiveeni tämän mökin suhteen: ”Täällähän on tarkoitus tehdä vain ja ainoastaan mukavia asioita. Sitä varten säilytän täällä ja tuon tänne vain esineitä ja tavaroita, joita tarvitsen juuri siihen. Kaikki muu on ylimääräistä.” Minulla ei ollut tarvetta näyttää kenellekään mitään, ja nämä kirjahyllyt tuntuivat ainakin osittain juuri sellaiselta. Tämä mökkihän oli kunnianhimosta, suorittamisesta ja näyttämisen tarpeesta vapaa alue. A bullshit-free zone. Tällä periaatteella arvioisin tyhjentämisvaiheessa, mitä säästäisin.

Halusin tilaa, valoa ja raikkautta. Halusin luoda inspiroivan paikan ja muuttaa tilan niin, ettei se enää liiaksi muistuttaisi menneestä. Huonekalujen paikkoja voisi vaihtaa. Toisen kirjahyllyn voisi poistaa kokonaan ja laittaa seinälle mieluummin kauniin taulun. Seinät pitäisi maalata ystävällisen vaalealla sävyllä, sillä tapetit olivat ajan saatossa kellastuneet. Punatiilistä muurattu takka toi tilaan 90-luvun pubitunnelmaa – puuttuivat vain tupakoivat asiakkaat, taustalla soiva Haddawayn ”What Is Love” ja kulahtaneen oluen lemu.

Vein rottinkiset lepotuolit ja pöydän varastoon. Olin jo pitkään miettinyt olohuoneen istumajärjestystä; vanhempieni asuessa täällä tila oli jakautunut kahtia. Takan edustalla oli vain kaksi lepotuolia, ja vieraiden paikat sijaitsivat erillään seinän vieressä, mikä teki seurustelusta hieman hajanaista. Tämän asian muuttaisin ensimmäisenä. Halusin paikan, jossa ystävät, naapurit, vieraat ja minä olisimme tasavertaisesti yhtenä ryhmänä saman pöydän tai takan ääressä. Vein siis myös seinänvierustuolit varastoon.

Aloitin kirjahyllyistä. Kaikki kirjat oli käytävä läpi ja hyllyt purettava, jotta seinät päästäisiin maalaamaan. Etenin hylly hyllyltä ja lajittelin kirjat kolmeen pinoon. Säilytä-pinoon päätyivät kirjat, joita todennäköisesti vielä lukisin. Myy tai lahjoita -pinoon laitoin ne, jotka olivat ehjiä ja laadukkaita, mutta joita en itse lukisi. Viimeisenä oli Eroon mahdollisimman äkkiä -pino kaikille huonolaatuisille kirjoille, joita ei varmasti kukaan haluaisi tai joita olisi liian noloa edes myydä (kuten ”Näin manipuloit oikein” tai ”Kotirouvan tehtävät” 😊). Puolet kirjoista oli saksankielisiä, joten otin yhteyttä saksalaissuomalaiseen yhdistykseen, jonka puheenjohtaja lupasi auttaa ottajan etsinnässä. Kirjojen lajittelu osoittautui yllättävän mukavaksi ja helpoksi tehtäväksi.

Lopulta jäljelle jäi noin puolet kokoelmasta. Minua kiinnostava kaunokirjallisuus sai jäädä, samoin puutarhanhoitoa, kasveja, taidetta, filosofiaa ja hyvinvointia käsittelevät teokset sekä lastenkirjat.

Pesin tapetit – ne olivat onneksi maalattavissa – ja maalasin ne kermansävyisellä, vaalealla seinämaalilla. Takan maalasin harmaalla kalkkimalilla. Vaihdoin myös valaisimet. Yksi niistä tosin oli niin korkealla, etten pystyisi irrottamaan sitä ilman erittäin korkeita tikkaita. Ehkä sen tilalle riittäisikin vain kynttelikkö; valonlähteitä alkoi oikeastaan olla muutenkin jo riittävästi.

Maalausurakan jälkeen pystytin toisen Lundia-hyllyköistä takaisin. Jätin kirjarivien väliin tyhjiä sisustussaarekkeita keventämään kokonaiskuvaa. Niihin voisin tehdä asetelmia ja vaihtuvia näyttelyitä fiiliksen mukaan.

Talossa ja varastossa oli lojunut vuosikausia neljä lepotuolia. Olin haaveillut U-muotoisesta löhösohvasta takan eteen, mutten ollut toistaiseksi löytänyt mitään sopivaa.

Ajattelin, että on parempi odottaa oikean löytymistä kuin tehdä kiireellä hätäratkaisuja, joihin en myöhemmin olisi tyytyväinen. Niinpä päätin hyödyntää väliaikaisesti lepotuoleja. Niiden kangaspäälliset olivat joskus olleet luonnonvalkoisia, mutta nyt ne olivat täysin lian peitossa. Irrotin ne, esikäsittelin tahrat sappisaippualla ja myöhemmin vielä tahranpoistoaineella. Kolmannen pesukerran jälkeen olin vihdoin tyytyväinen tulokseen. 

Tori.fi-sivustolta löytyi metallinen, tummanharmaa vitriinikaappi, joka sopi täydellisesti olohuoneen uuteen tyyliin. 

Valitsin lisäksi pari villamattoa, toin kotoa ison limoviikunapuun ikkunan eteen ja laitoin kirjahyllyn saarekkeille pari pöytälamppua tuomaan lämmintä valoa. Alkuvuodesta saisin tilaan myös tuntuvasti enemmän luonnonvaloa – olin nimittäin soittanut metsurille, joka tulisi kaatamaan talon vierestä parikymmentä puuta. Sen lisäksi aioin pestä ikkunat oikein huolellisesti.

Tältä olohuone näyttää nyt: 

Limenvihreää ja voileipiä: Mökkiremontin ensimmäiset askeleet

Timpurin tuloon oli vielä pari kuukautta, mutta tekemistä riitti enemmän kuin tarpeeksi jo ennen ammattilaisten saapumista. Vuonna 1996 rakennettu ja sittemmin tavaroilla täyteen ahdattu "uusi puoli" vaati perusteellisen tyhjennyksen, siivouksen ja pintojen päivityksen maalilla tai tapetilla. Vasta sen jälkeen koittaisi paras vaihe: koko pohjoissiiven uudelleensisustaminen.

Ah, sisustaminen! Rakastan sitä. Valitettavasti sitä edeltää aina väistämätön sotkuvaihe: vanhan purkaminen ja loputon raivaaminen. Tilaakaan ei ollut aivan vähän, sillä remontoitavaa alaa oli lähes sata neliötä. Siihen kuului avara ja korkea olohuone, kaksi pienempää sivuhuonetta sekä samaisena vuonna 1996 uusitut eteinen ja vessa.

Mistä ihmeestä edes aloittaisin? Kaikki tilat tuntuivat huutavan pelastusta, raivausta ja raikastamista. Päätin edetä ”hyväntuulisuusjärjestyksessä”. Synkkä ja kolkko eteinen ei todellakaan ollut kutsuva; se koostui tummuneista puupaneeleista, nuhjuisista ilmoitustauluista ja halvoista kuvakehyksistä. Kaikista eniten minua kuitenkin ahdisti pölyinen ja aikansa elänyt 80-luvun mäntyinen vaatenaulakko.

Mieliala ei suoranaisesti kohonnut mökkiin sisään astuessa. Halusin muuttaa sen. Jos eteinen olisi kaunis, se toimisi kuin lämmin halaus ja ystävällinen tervehdys – "Ihanaa, että olet täällä!" Tekemällä eteisestä kauniin toivoin luovani saman tunteen, joka syntyy parhaan ystävän kohtaamisesta. Uskoin, että eteisestä aloittaminen antaisi minulle myös kaivattua lisäintoa muiden tilojen kunnostamiseen.

Niinpä suuntasin rautakauppaan. Selailin värikarttoja pitkään: pitelin mallilappusia käsissäni, vertailin, hypistelin ja pohdin. Lopulta silmään osui täydellinen, hyvin vaalea ja limenvihertävä raikas sävy. Kaupan lupsakka, iäkkäämpi myyjä innostui, kun kerroin hänelle projektistani. ”Hyvä sävy. Raikas", hän kehui. "Kannattaa ottaa paneelimaalia tai kalustemaalia. Molemmat kestävät hyvin iskuja.”

Pesin paneeliseinät huolellisesti kahteen kertaan – se todella kannatti! – ja irrotin listat varovasti. Sain ne irti riittävän ehjinä, jotta voisin naulata ne maalauksen jälkeen takaisin paikoilleen. Irrotin myös lämpöpatterin. Nuorempi tyttäreni liittyi seurakseni maalaustalkoisiin. Vedimme haalarit päälle ja ryhdyimme toimeen. Paneelien välit käsiteltiin siveltimellä, loput rullattiin telalla. Työn lomassa juttelimme, nauroimme ja kuuntelimme yhdessä kokoamaamme soittolistaa. Jossain vaiheessa istahdimme keskelle maalisotkua syömään voileipiä ja juomaan mehua.

Maali kuivui onneksi nopeasti. Toisen kerroksen jälkeen huomasimme kuitenkin, että paneelin alkuperäinen ruskea sävy kuulti yhä läpi. Tytär lohdutti heti: ”Mutta kolmas kerta voi olla vähän kevyempi, sellaista viimeistelyä ikään kuin.” 

Remontin ehdottomasti paras hetki on se, kun tila on enää sisustamista vaille valmis. Halusin luoda koko mökkiin klassisen, ajattoman ja paikan henkeen sopivan tyylin, jota raikastaisivat harkitut sävyt. Päätin välttää muovia ja suosia aitoja materiaaleja: puuta, metallia ja kiveä. Toin mökille kotoa rautaisen eteisnaulakon. Tämä kaunotar oli piileskellyt vuosikausia vaatehuoneessamme, mutta nyt se löysi vihdoin oman paikkansa ja pääsi täysin oikeuksiinsa. Se istui uuteen eteiseen kuin valettu. Lisäksi maalasin vanhan puupenkin tummanharmaaksi ja hioin kulmia kevyesti auki saadakseni aikaan kauniin, patinoituneen ilmeen. Lopuksi toin tilaan palmukasvin, itse maalaamani taulun, uuden lampun sekä kauniin sisalmaton, ja voilà!

Eteisen lattia revittäisiin auki vasta myöhemmin vanhan puolen remontin yhteydessä, joten nyt minulla oli täydellinen hetki pysähtyä ja nauttia. Uusi eteinen oli valmis ottamaan vastaan lämpimällä, ystävällisellä tervehdyksellä.

Tässä on lopputulos:

Inhimillisyysmenetelmä ja muita remonttitaktiikoita

Mökin vanhan puolen remonttia en pystyisi tekemään itse, vaan siihen tarvittiin ammattilainen. Työhuoneeni vesivahingon aiemmin korjannut timpuri oli kyllä lupautunut urakkaan, mutta lupauksista huolimatta hänestä ei ollut kuulunut enää mitään moneen viikkoon. Ehkä pitkään odotettu eläke-elämä oli nakertanut työhaluja – täysin ymmärrettävää, mutta lyhyt puhelinsoitto ja ilmoitus homman perumisesta olisi ollut reilu teko. 

Tältä näytin noin kaksi kuukautta ennen
mökin rakennusprojektin alkamista :)

Niinpä aloin etsiä uutta paikallista timpuria ja löysinkin pian sellaisen: Harrin¹. 

Ensivaikutelma oli lupaava. Nettisivujen perusteella hänellä oli vankka työkokemus, ja hän vaikutti kaikin puolin asiantuntevalta. Harri esitti paljon kysymyksiä, antoi vinkkejä ja ehdotti ratkaisuja. Ennen kaikkea hänellä oli huumorintajua – sellaista karua ja mustaa sorttia, ilman turhia rönsyjä. Eikä hän ollut mikään ikäloppukaan, vaan suurin piirtein minun ikäiseni tai hieman nuorempi. Huomasin heti hänen yrittävän esittää kovaa jätkää, vaikka oli todellisuudessa jotain aivan muuta. Tuo jääkuori oli ohut ja se olisi melko helppo murtaa. Ehdotukseni toimia apuna parhaani mukaan sai positiivisen vastaanoton. Harri voisi aloittaa työt marraskuussa, eli muutaman kuukauden kuluttua. 

Yksi asia minua kuitenkin pelotti alusta asti: laskutus ja riski tulla huijatuksi. Olin kuullut, että varsinkin naisia saatettiin vedättää rakennusalalla armotta. En vain tiennyt, miten voisin kontrolloida tilannetta ja estää sen. Työni takia en pystyisi päivystämään mökillä laskemassa timpurin työtunteja. Entä miten rakennustarvikkeiden tilaukset hoidettaisiin? Kysyin asiaa suoraan Harrilta: ”Sinä tiedät varmaan parhaiten, mitä materiaaleja tarvitaan. Miten hankinnat kannattaisi hoitaa? Voisin vaikka avata tilin rautakauppaan.” Hänellä oli tähän vastaehdotus, johon kokemattomuuttani tartuin: ”Minä voin tilata. Minulla on sopimus rautakaupan kanssa ja omat alennukset.” Se kuulosti houkuttelevalta. En vielä tuossa vaiheessa aavistanut, mitä se käytännössä tarkoittaisi, mutta palaan siihen myöhemmin. Lattiat, kattopaneelit ja keittiön laatat päätin kuitenkin tilata itse. 

Työstä Harri veloittaisi tuntitaksan mukaan, sillä lattioiden kunto oli arvoitus, eikä hän halunnut ottaa turhia riskejä. Hänen työtehtäviinsä kuului vanhan puolen – eli keittiön ja kamarin – lattioiden, seinien ja katon korjaus, eteisen lattian korjaus sekä viimeistelytyöt. Minä hoitaisin tapetoinnin ja auttaisin hanttihommissa. Sähkömiehen hän lupasi hankkia omista verkostoistaan. Tämä hyppy tuntemattomaan herätti minussa suurta levottomuutta. Mitä koko lysti tulisi maksamaan? Olin säästänyt unelmamökkiäni varten vuosikausia, joten kyllä minun täytyi uskaltaa. Pääasia oli, että homma eteni ja aloituspäivä oli lyöty lukkoon. Timpuri vaikutti tietävän mitä teki, mutta minua hiersi silti pelko vedätyksestä. 

Kerran, ensiasuntoni remontin loppuvaiheessa, minulta oli veloitettu puolen tunnin hanan asennuksesta kaksi ja puoli tuntia. Olin tuolloin kotona ja tein asiasta reklamaation. Lasku kyllä korjattiin, mutta tapauksesta jäi vahva tunne, että kyseinen putkimies yritti huijata minua tietoisesti. Siitä lähtien pelko on asunut takaraivossani. 25 vuoden ajan mieheni on pitänyt huolta kaikista yhteisistä remonttiprojekteistamme ja niihin liittyvistä sopimuksista. Nyt tässä täysin omassa hankkeessani, jonka rahoitin ja koordinoin yksin, rinnallani ei ollut sitä miestä, jota ei uskallettaisi huijata. 

Niinpä päätin turvautua "inhimillisyysmenetelmään". Olisin Harrille niin mukava, ettei hän yksinkertaisesti kehtaisi tehdä minulle mitään pahaa. Tutustuisin häneen, kenties jopa ystävystyisimme. Pitäisimme yhteisiä kahvitaukoja ja puhuisimme remontin etenemisestä. Lisäksi muistaisin säännöllisin väliajoin mainita noista aiemmista huonoista laskutuskokemuksistani. Eiköhän viesti menisi perille. Ajattelin, että tällaisessa tilanteessa luottamuksen rakentaminen olisi varmasti paras ratkaisu.

¹ Nimi muutettu

Siivoamista ja suunnittelua

Nukuin pari yötä. Sitten heräsin eräänä aamuna kissan kehräykseen ja linnunlauluun, ja tiesin, että halusin pelastaa tuon sotkuisen ja likaisen paikan. Näin sen nyt surullisena mökkinä, joka oli odottanut pelastumista, rakkautta ja huolenpitoa lähes 30 vuotta. Muistin lapsuuden kesät ennen mökin laajennusta. Olin rakastanut tuota paikkaa ja viettänyt siellä usein kokonaisia kesälomia – joskus yksin, joskus siskon kanssa. Olin leiponut, tehnyt käsitöitä, nauttinut ympäröivästä puutarhasta ja metsästä sekä käynyt uimassa läheisessä järvessä. Nuo muistot olivat kauniita. Mökki oli rakas. Voisin luoda sinne uusia, onnellisia muistoja.

mökki 70-luvulla ennen laajennusta

Epävarmuus mökin        tulevaisuudesta kuitenkin hillitsi tekemisen intoa. En voinut suunnitella isompia korjauksia niin kauan kuin sen tulevaisuus ei ollut selvä. Ulkomailla asuvalla ja erittäin harvoin Suomessa käyvällä siskollani olisi tuskin halua ryhtyä suurempiin remontteihin. Niinpä soitin hänelle ja ehdotin, että ostaisin hänen puolikkaansa mökistä. Pitkän keskustelun jälkeen hän suostui, ja heinäkuussa 2025 olin mökin omistaja.

En tiennyt, mistä aloittaisin, sillä tekemistä oli joka paikassa. Lopulta päädyin aloittamaan akuuteimmista asioista. Siistin olohuoneen ja makuuhuoneen ja pesin lattiat monta kertaa: ensin kloorilla, sitten tavallisella yleispuhdistusaineella ja lopuksi mäntysuovalla. Haju oli käsittelyn jälkeen siedettävä. Huomasin, että mökin uuden puolen parketit olivat parista vaurioituneesta kohdasta huolimatta melko hyvässä kunnossa. Matot, parisänky ja patjat eivät olleet pelastettavissa, joten ne päätyivät kaatopaikalle. Tyttäret auttoivat siivoamaan keittiön. Rikkinäiset, halvat ja rumat esineet menivät suoraan roskiin, samoin pilaantuneet elintarvikkeet. Mietin tuon siivouksen aikana sen syvempää merkitystä. Siivosinko samalla pois myös raskaita kokemuksia?

Poisheittämisen vimmassa oli kuitenkin muistettava maltillisuus. Oli joitakin arvokkaita, kauniita esineitä, jotka laitoin sivuun. Ne eivät välttämättä jäisi mökkiin, sillä tässä ympäristössä ne muistuttivat asioista, joita en halunnut muistaa – mutta ne olivat silti pelastamisen arvoisia.

Eräänä iltana, kun pahimmat sotkut oli siivottu pois, rentouduin takan ääressä ja mietin, millaisen mökin halusin ja millaisia remontointiperiaatteita minun tulisi noudattaa. Päätin, että remontoisin talon perusteellisesti ja laadukkaasti, ja käyttäisin siihen juuri niin paljon aikaa kuin se vaatisi. Käyttäisin terveellisiä ja kauniita materiaaleja ja etenisin askel kerrallaan, huone kerrallaan. Lahjoittaisin, myisin tai heittäisin pois kaikki tavarat, joita en enää tarvitsisi ja jotka eivät tukisi mökin perimmäistä tarkoitusta: mökki olisi paikka, jossa tekisin asioita pelkän nautinnon vuoksi. Puhdasta vapautta. Ei tavoitteita, ei kilpailua, ei riitoja, ei pakkoa, ei kompromisseja.

Voisin soittaa pianoa kenenkään valittamatta, vaikka keskellä yötä. Voisin levittää maalaustarvikkeet taidehuoneeseen ja jättää ne sinne, jos haluaisin. Voisin tanssia, laulaa ja istua takan edessä, ja voisin käydä keskellä päivää ulkosaunassa. Voisin kiinnittää itse tehtyjä laattoja seiniin, rakentaa installaatioita ja tehdä taidepenkkejä puutarhaan. Tekisin tästä paikasta pienen paratiisin.

Siivouksen ja siistimisen lisäksi oli toinen akuutti, välittömästi korjattava asia. Soitin paikalliselle timpurille, joka korjasi muutamaa viikkoa myöhemmin homeisen työhuoneen nurkan. Vettä oli valunut katon ja seinien sisärakenteisiin irronneen kattopellin vuoksi. Katto korjattiin ja samalla myös rännit vaihdettiin. Kastuneet paneelit ja kipsilevyt oli purettava ja vaihdettava uusiin. Tuon ensimmäisen korjausprojektin jälkeen talon sisäilma parantui huomattavasti.

Nollapisteessä: Kun vanha täytyy kohdata ennen uutta

Vanhempani rakennuttivat vuonna 1996 laajennuksen alkuperäisen, vuonna 1960 rakennetun 35-neliöisen mökin kylkeen. Näin rakennuksesta tuli T-muotoinen. Uuden puolen lattiaksi valittiin parketti, ja olohuoneeseen muurattiin valtava, punatiilinen ja varaava takka. Tuon rakennusprojektin jälkeen talolle ei kuitenkaan tehty enää mitään. Vanhan puolen keittiö, kamari ja eteinen olivat jääneet melko lailla alkuperäiseen kuntoonsa. Lattiat ja seinät oli eristetty sahanpurulla. Lankkulattioiden päälle oli liimattu muovimatot, seinät olivat paksua pahvia ja alkuperäiset ikkunat eristivät lämpöä huonosti.

Epäröin aluksi pitkään, ostaisinko mökin toisen puolikkaan siskoltani. Suhteeni vanhempiini oli ollut monimutkainen, ja mökkiin kätkeytyi paljon raskaita muistoja ja esineitä. Tuntui, kuin koko rakennus olisi ollut lastattu täyteen menneisyyden painoa. Ennen kaikkea mieltäni painoivat äidin kuolinpäivän tapahtumat.

Muistan tuon päivän aivan liian hyvin. Olin juuri lähtenyt ystäväni kanssa viettämään lomapäivää, kun puhelin soi. Soittaja oli vanhempieni naapuri. ”Äitisi ei ole moneen päivään käynyt hakemassa Hesaria postilaatikosta ja ovi on lukossa. Sinun olisi varmaan parasta tulla käymään. Jos he vaikka päästäisivät sinut sisään.” Niinpä käännyimme takaisin ja ajoimme kohti vanhempien mökkiä.

Kurkistin makuuhuoneen ikkunasta sisään ja näin äidin makaavan elottomana lattialla. Koputin, mutta hän ei reagoinut. Isää ei näkynyt missään. Ovet olivat lukossa, eikä minulla ollut avaimia. Soitin hätäkeskukseen. Pian paikalle saapui ambulanssi, ja hoitajat soittivat palokunnan avaamaan ulko-oven. Sitä odotellessa onnistuin tiirikoimaan oven auki pienellä rautaesineellä. ”Älä mene sinne”, toinen sairaanhoitajista sanoi. ”Anna meidän käydä siellä ensin.” Kesti ikuisuuden, ennen kuin he palasivat. ”Isäsi on elossa, mutta äitisi on valitettavasti poismennyt.” Isä vietiin ambulanssilla sairaalaan.

Pari päivää tuon kauhean tapahtuman jälkeen uskalsin mennä mökille uudestaan. Ajattelin, että jos en menisi pian, en pystyisi menemään sinne enää koskaan – aivan kuten kolarin jälkeen on pakko istahtaa takaisin rattiin pysyvän pelon estämiseksi. Näky oli pysäyttävä, samoin asunnossa leijuva haju. Vanhempani olivat sinnikkäästi kieltäytyneet kaikesta ulkopuolisesta avusta, myös minun tarjoamastani. 83-vuotias äitini oli yrittänyt viimeiseen asti huolehtia sekä kodista että sairaasta isästäni, mutta taakka oli ollut aivan liian suuri. Uuden puolen olohuoneessa ja makuuhuoneessa vallitsi kaaos, joka kertoi lohdutonta tarinaa voimien ehtymisestä. Pöytiä ja tuoleja oli kaatunut, lattioilla lojui astioita, vaatteita ja lakanoita, ja verhotangot oli revitty alas. 

Vanhempani olivat säästäväistä sukupolvea, ja vuosien varrella heille oli kertynyt valtavasti tavaraa. Joka nurkassa, hyllyillä, laatikostoissa, sänkyjen alla ja kaapeissa oli esineitä. Uuden puolen työhuoneessa tapetti kupruili nurkasta, ja sen takaa paljastui homeinen kipsilevy. Vettä oli valunut kattoa pitkin sisään; jossain täytyi olla reikä, tai ainakin sellainen oli joskus ollut. Vanhan puolen keittiö oli rasvainen ja pölyinen, ja tavaraa oli kaikkialla, mutta siellä ei onneksi tuoksunut home.

Käytin paikalla kiinteistönvälittäjää arvioimassa talon arvoa. Hänen mukaansa vanhan puolen muovimatot olivat riski – lattia ei päässyt hengittämään. Niiden alta voisi löytyä mitä tahansa.

Seisoessani siellä mietin: kannattaisiko minun oikeasti ostaa tämä paikka, jonka vanhan puolen kunnosta ei ollut mitään takeita?

Mökkikuume

Lasten muutettua pois kotoa en ollut kovin kauan mieheni kanssa kahden, kun huomasin havahtuvani uudenlaiseen ajatukseen: nyt olisi aika pohtia elämän sisältöä ja suuntaa uudelleen. Äidin vastuut ja velvollisuudet olivat yhtäkkiä kutistuneet yllättävän pieniksi. Jäimme kahdestaan kauniiseen jokirantataloomme, suuren puutarhan ympäröimäksi.

Mietintöjä laiturinnokassa

Eräänä päivänä laiturinnokassa istuessani muistin, millaista elämä oli ollut ennen perheen perustamista – millainen minä olin ollut. Vapaa sielu, tilaa tarvitseva, omissa maailmoissaan viihtyvä tekijä. Hämmästyin, miten paljon olin perhevuosien aikana etääntynyt tuosta puolestani. Ihana perhe-elämä, pieni yhteisömme, jonka keskellä oli ollut turvallista olla, ei enää ollut jokapäiväistä arkeamme. Saimme siitä maistiaisen vain silloin, kun molemmat tyttäremme tulivat käymään.

Oivalluksia

Aloin tajuta, että itsensä uudelleen löytämisen tarve oli kytenyt jo pitkään ja alkanut kasvaa voimakkaaksi. Sen näkyvin ilmentymä oli vierashuoneeseen kertynyt taide- ja askartelutarvikkeiden sekamelska, villalankalaatikot sängyn alla, eteisessä pölyttyvä piano ja autotallissa odottavat mosaiikkipalat. Kaikkea oli, mutta en saanut itseäni vapautumaan kotiympäristössä. En silloin vielä tiennyt miksi. Tiesin vain, että tarvitsin oman tilan – paikan, jossa voisin toteuttaa omia ideoitani ja hassujakin projekteja ilman rajoja.

Näistä tarpeista en juuri puhunut, sillä ne kuulostivat mielessäni melko itsekkäiltä. Samalla tiesin, että halusin elää oman näköistä, onnellista elämää – meillä on vain tämä yksi. Ja halusin tehdä sen niin, että parisuhteemme voisi hyvin rinnalla. Lisäksi pieni hillobisnekseni tarvitsi omat työtilat; niitä ei kotiin voinut kissatalouden vuoksi hygieniasyistä perustaa, eikä kotona keittelyä muutenkaan katsottu hyvällä.

Idea syntyy

Tarpeesta syntyi idea. Kului vielä reilu vuosi, kunnes keväällä 2025 mökkikuume iski täydellä voimalla. Olin säästänyt vuosikausia ”pahan päivän varalle”, ja päätin käyttää säästöni tällä kertaa paremman päivän hyväksi. Löysin noin 25 kilometrin päästä suloisen pikkumökin, mutta kuntotarkastuksesta syntyneiden epäselvyyksien vuoksi luovuin siitä. Lohdutin itseäni sillä ajatuksella, että remontti olisi ollut iso, ja mökki lopulta liian pieni.

Näihin aikoihin äitini kuoli. Vanhempani olivat asuneet jo yli 25 vuotta noin sadan neliön talossa metsän keskellä, 50 kilometrin päässä. He olivat lahjoittaneet talon minulle ja siskolleni jo aiemmin, joten omistin siitä puolet. Isäni ei terveytensä vuoksi voinut jäädä taloon yksin ja muutti pian palvelukotiin.

Niin se talo jäi tyhjilleen. Mäntyharju. Paikka, johon liittyi vuosien varrelta monenlaisia, myös raskaita muistoja. En halunnut sitä – en ainakaan ensin. Kerroin tuntemuksistani vanhemmalle tyttärelleni eräänä iltana: ”Nämä muistot ovat niin vahvoja, etten usko voivani ottaa sitä.” Hän mietti hetken ja sanoi sitten: “Luo sinne uusia, hyviä muistoja.”

Se pysäytti. Se oli viisas toteamus. Hänellä oli myös luontaisesti enemmän etäisyyttä paikkaan ja oli seurannut vanhempieni elämää vain ulkopuolelta. Aloin muistaa ajan ennen vaikeuksia – lapsuus- ja nuoruusvuosien kesät, jolloin olin rakastanut Mäntyharjua. Ehkä olikin mahdollista ajatella taloa uudesta näkökulmasta: voiko paikasta rakentaa itselleen jotain uutta ja eheyttävää?

Kesällä 2025 ostin lopulta siskoni osuuden talosta. Minusta tuli melko suuren mökin omistaja. Pihapiiriin kuuluu vanha puusaunarakennus, autotallillinen piharakennus ja kolme huonetta sekä noin hehtaarin metsäpalsta.

Vaihdatin aluksi rännit, ikkunat ja ulko-oven ja maalasin päärakennuksen ulkoseinät. 

Ja tällainen talosta tuli ulkoseinien käsittelyn jälkeen:

Tulevissa jutuissa kerron, mitä kaikkea syksyn ja talven aikana tapahtui – remonttimatkasta, joka oli sekä fyysisesti että henkisesti raskas ja samalla myös puhdistava.