Mökkikuume

Lasten muutettua pois kotoa en ollut kovin kauan kahden mieheni kanssa, kun huomasin havahtuvani uudenlaiseen ajatukseen: nyt olisi aika pohtia elämän sisältöä ja suuntaa uudelleen. Äidin vastuut ja velvollisuudet olivat yhtäkkiä kutistuneet yllättävän pieniksi. Jäimme kahdestaan kauniiseen jokirantataloomme, suuren puutarhan ympäröimäksi.

Mietintöjä laiturinnokassa

Eräänä päivänä laiturinnokassa istuessani muistin, millaista elämä oli ollut ennen perheen perustamista – millainen minä olin ollut. Vapaa sielu, tilaa tarvitseva, omissa maailmoissaan viihtyvä tekijä. Hämmästyin, miten paljon olin perhevuosien aikana etääntynyt tuosta puolestani. Ihana perhe-elämä, pieni yhteisömme, jonka keskellä oli ollut turvallista olla, ei enää ollut jokapäiväistä arkeamme. Saimme siitä maistiaisen vain silloin, kun molemmat tyttäremme tulivat käymään.

Oivalluksia

Aloin tajuta, että itsensä uudelleen löytämisen tarve oli kytenyt jo pitkään ja alkanut kasvaa voimakkaaksi. Sen näkyvin ilmentymä oli vierashuoneeseen kertynyt taide- ja askartelutarvikkeiden sekamelska, villalankalaatikot sängyn alla, eteisessä pölyttyvä piano ja autotallissa odottavat mosaiikkipalat. Kaikkea oli, mutta en saanut itseäni vapautumaan kotiympäristössä. En silloin vielä tiennyt miksi. Tiesin vain, että tarvitsin oman tilan – paikan, jossa voisin toteuttaa omia ideoitani ja hassujakin projekteja ilman rajoja.

Näistä tarpeista en juuri puhunut, sillä ne kuulostivat mielessäni melko itsekkäiltä. Samalla tiesin, että halusin elää oman näköistä, onnellista elämää – meillä on vain tämä yksi. Ja halusin tehdä sen niin, että parisuhteemme voisi hyvin rinnalla. Lisäksi pieni hillobisnekseni tarvitsi omat työtilat; niitä ei kotiin voinut kissatalouden vuoksi hygieniasyistä perustaa, eikä kotona keittelyä muutenkaan katsottu hyvällä.

Idea syntyy

Tarpeesta syntyi idea. Kului vielä reilu vuosi, kunnes keväällä 2025 mökkikuume iski täydellä voimalla. Olin säästänyt vuosikausia ”pahan päivän varalle”, ja päätin käyttää säästöni tällä kertaa paremman päivän hyväksi. Löysin noin 25 kilometrin päästä suloisen pikkumökin, mutta kuntotarkastuksesta syntyneiden epäselvyyksien vuoksi luovuin siitä. Lohdutin itseäni sillä ajatuksella, että remontti olisi ollut iso, ja mökki lopulta liian pieni.

Näihin aikoihin äitini kuoli. Vanhempani olivat asuneet jo yli 25 vuotta noin sadan neliön talossa metsän keskellä, 50 kilometrin päässä. He olivat lahjoittaneet talon minulle ja siskolleni jo aiemmin, joten omistin siitä puolet. Isäni ei terveytensä vuoksi voinut jäädä taloon yksin ja muutti pian palvelukotiin.

Niin se talo jäi tyhjilleen. Mäntyharju. Paikka, johon liittyi vuosien varrelta monenlaisia, myös raskaita muistoja. En halunnut sitä – en ainakaan ensin. Kerroin tuntemuksistani vanhemmalle tyttärelleni eräänä iltana: ”Nämä muistot ovat niin vahvoja, etten usko voivani ottaa sitä.” Hän mietti hetken ja sanoi sitten: “Luo sinne uusia, hyviä muistoja.”

Se pysäytti. Se oli viisas toteamus. Hänellä oli myös luontaisesti enemmän etäisyyttä paikkaan ja oli seurannut vanhempieni elämää vain ulkopuolelta. Aloin muistaa ajan ennen vaikeuksia – lapsuus- ja nuoruusvuosien kesät, jolloin olin rakastanut Mäntyharjua. Ehkä olikin mahdollista ajatella taloa uudesta näkökulmasta: voiko paikasta rakentaa itselleen jotain uutta ja eheyttävää?

Kesällä 2025 ostin lopulta siskoni osuuden talosta. Minusta tuli melko suuren mökin omistaja. Pihapiiriin kuuluu vanha puusaunarakennus, autotallillinen piharakennus ja kolme huonetta sekä noin hehtaarin metsäpalsta.

Vaihdatin aluksi ikkunat ja ulko-oven ja maalasin päärakennuksen ulkoseinät. 

Ja tällainen talosta tuli ulkoseinien käsittelyn jälkeen:

Tulevissa jutuissa kerroin, mitä kaikkea syksyn ja talven aikana tapahtui – remonttimatkasta, joka oli sekä fyysisesti että henkisesti raskas ja samalla myös puhdistava.